Pannukahvia

Hyttysistä puhutaan kesävaelluksilla yhtä varmasti kuin säästä. Jossain vaiheessa vaelluksella joku toteaa, että nyt niitä on enemmän kuin eilen . Toinen sanoo, että tämä on vasta alkua . Kolmas väittää tietävänsä, milloin pahin aika tulee . Usein ihmiset pyrkivät suunnittelemaan retket siten, että hyttysiä olisi mahdollisimman vähän. Mutta voiko hyttysten huippua oikeasti ennustaa? Täysin varmasti ei. Silti muutama luonnon rytmi antaa yllättävän hyvän vihjeen siitä, milloin ensimmäiset metsähyttyset ilmestyvät - ja milloin niitä on eniten. Metsähyttynen - retkeilijän ehkäpä tunnetuin seuralainen Kaikkiaan maapallolla hyttysiä on tunnistettu noin 3700 eri lajia. Suomessa elää noin neljäkymmentä hyttyslajia. Suurin osa hyttysistä ei juuri vaivaa ihmistä, mutta retkeilijän kannalta muutama laji on erityisen tuttu. Näitä ovat Suomessa esimerkiksi metsähyttynen ( Aedes communis ), etelässä esiintyvä lehtohyttynen ( Aedes cantans ) ja pohjoisessa tavattava jänkähyttynen ( Aedes hexodontus )...

Ulkoilu- ja varustemaailmassa on muutamia termejä, jotka toistuvat jatkuvasti. Yksi niistä on MOLLE. Sitä näkee reppujen tuotekuvauksissa, taskuissa, liiveissä ja välillä jopa kahvipannun suojapussissa. Mutta kun asiaa katsoo vähän tarkemmin, huomaa että usein puhutaankin oikeastaan PALSista. Ja tässä kohtaa mennään siihen pieneen, mutta kiinnostavaan nippelitietoon, joka tekee varustefriikin päivästä hieman paremman. Tilavuuksista ei ole standardia. Aloitetaan, tai jatketaan, sivuhuomiolla. Varusteiden maailmassa moni asia on yllättävän epämääräistä. Esimerkiksi reppujen tilavuus. Yksi valmistaja laskee mukaan kaikki ulkotaskut. Toinen mittaa vain pääosaston. Kolmas ehkä täyttää repun pingispalloilla ja katsoo mitä tulee. Lopputulos on, että kahden "30 litran" repun koko voi käytännössä olla aivan eri riippuen siitä, keneltä kysytään. PALS (Kuva luotu tekoälyllä / ChatGPT) Tilavuuden laskemiseen ei ole yhtenäistä standardia, vaikka siltä tuotekuvauksia lukiessa joskus voisi ...

Liukuesteet kenkiin ovat yksinkertainen varuste, joka voi tehdä talvisesta retkestä huomattavasti turvallisemman. Itse hankin liukuesteet kenkiini kevättalvella 2024. Päätös syntyi aika konkreettisesta syystä: liukastuin Nuuksiossa pimeällä ja jäisellä polulla pöllöjen kuunteluretkellä. Lumi oli tallautunut kovaksi ja päälle oli tullut suojakelissä ohut jääkerros. Otsalamppu valaisi kapeaa polkua, joka kiilteli hieman epäilyttävästi. Yritin astella varovasti, mutta yhdessä kohdassa oli pieni alamäki, jossa vesi oli virrannut. Liukastuin, kaaduin ja satutin lonkan ja kyynärpään. Mitään ei onneksi mennyt rikki, mutta kotimatkalla mietin, että tällainen kaatuminen olisi ollut täysin vältettävissä. Seuraavana päivänä kävin ostamassa liukuesteet kenkiin. Ensimmäisen käytön jälkeen ihmettelin: miksi en ollut hankkinut näitä jo vuosia sitten? Luultavasti olin pitänyt niitä mielessäni jonkinlaisina vanhusten apuvälineinä, en retkeilyvarusteena. Microspiket - ketjut ja piikit kengän alle Omat l...

Edellisessä postauksessa kirjoitin retkeilijän säätyökaluista yleisemmin. Nyt mennään pykälää syvemmälle. Pienen jaarittelun jälkeen, reilu vuosi sitten hankin kaksi olosuhde-anturia. Päädyin hankkimaan pari  SensorPush:n anturia. Avaan ajatuksiani ja vertaan niitä myös hieman kilpailevaan brändiin. SensorPush on yhdysvaltalainen yritys, joka keskittyy kertomansa mukaan tarkkoihin, pienikokoisiin Bluetooth-antureihin lämpötilan, kosteuden ja ilmanpaineen mittaamiseen. Yritys tunnetaan erityisesti dataloggaavista sensoreistaan ja selkeästä mobiilisovelluksesta, joiden avulla mittaustietoa voi seurata ja analysoida ilman erillistä teknistä osaamista. SensorPushin tuotteita käytetään yleisesti sisäilman, varastojen, kellareiden ja harrastuskohteiden seurantaan - mutta ne soveltuvat mielestäni hyvin myös retkeilyolosuhteiden dokumentointiin. Minulla on ollut käytössä kaksi SensorPush-anturia: SensorPush HTP.xw SensorPush HT.w Anturit paketeissaan Hankin anturit reilu vuosi sitten USA:...

Ennen retkeilijä katsoi taivaalle. Pilvien suunta, ilman tuoksu, ilta-auringon väri. Niistä pääteltiin säätä, ja esimerkiksi se, tuleeko kylmä yö. Joskus kuunneltiin radiosta säätiedotuksia. Joskus säähavaintoja kirjattiin matkapäiväkirjaan. Nykyisin minulla kulkee ajoittain rinkassa pieni sääasema: lämpötila-, kosteus- ja ilmanpaineanturi, tuulimittari sekä pieni infrapunalämpömittari. Ei isoja laitteita. Ei ammattikalustoa. Mutta sen verran elektroniikkaa, että voi kysyä - miksi? En oikeastaan tiedä. Minusta on mielenkiintoista kerätä tietoa, koska siihen on nykyisin mahdollisuus ja se on verrattain helppoa. Retken jälkeen voin purkaa sääanturin keräämän datan ja käyttää kerättyä tietoa retkipäiväkirjaa laatiessa tai uusia retkiä suunnitellessa. Tuulen mittaaminen antaa osviittaa esimerkiksi teltan paikkaa etsiessä. Lämpömittarilla voin tarkistaa vaikkapa veden lämpötilan. Tuulen mittausta tunturissa (Kuva luotu tekoälyllä / ChatGPT) Kuinka paljon ymmärrys painaa? Kun aloin punnita v...

Tämä ei ole pannukahvia nuotiolla. Tämä on muikkulaatikko, joka vie takaisin nuoruuteni Saimaalle. Olen asunut joitain vuosia Saimaalla saaressa. Nuotanveto tuli myös minulle tutuksi. Siihen aikaan muikkua nousi saaliina vähän. Silloin kun sitä nousi, se oli herkkua. Rantakalaa, savumuikkua ja joskus paistettua muikkua. Nykyisinkin tekee ajoittain mieli muikkua - se vie ajatuksissa myös takaisin mummon luo - lapsuuteen ja nuoruuteen. Mummoni teki uransa sairaalan dieettikeittiössä. Dieettikeittiössä ruuat tehtiin yksilöllisesti. Mummon ruuanlaittofilosofia näkyi myös ruuan tarjoilussa läheisilleen. Ruoka oli usein hyvin ravitsevaa, mutta tarkoitukseensa sopivaa - maitoakin oli aina jääkaapissa vähintään kahta lajia: rasvatonta ja täysmaitoa. Ehkä juuri siksi tämäkin laatikko on ravitseva mutta tasapainoinen. Ei raskas, mutta ei kevytkään. Tarkoitukseensa sopiva. Valmiin laatikon voi koristella tillillä Koska asun kaupunkiasunnossa, savumuikkua on käytännössä mahdoton tehdä. Vaihtoe...

Edellisessä postauksessa kirjoitin siitä, miltä tuntuu olla yksin, mutta ei yksinäinen. Siitä, miten metsä ei tee seuraa, mutta ei myöskään ole tyhjä. Tämä hetki tapahtuu samassa jatkumossa - usein vasta leirissä, kun liike on lakannut ja tekeminen hidastunut. Oletko koskaan vaelluksella ollut yksin, leirissä puron varrella? Olet varmaan puuhastellut siinä omia juttujasi. Ja yht'äkkiä, aivan yllättäen kuulet puheen sorinaa läheltäsi. Keitin sihisee, kädet ovat tekemässä jotain tuttua. Jossain taustalla kuuluu ääni, joka tuntuu hetken ajan siltä kuin jotkut keskustelisivat keskenään, tai joku puhuisi yksin. Ei selvästi, ei sanoina - mutta aivan kuin keskustelu tulisi puron suunnalta. Pysähdyt. Kuuntelet tarkemmin. Ja huomaatkin, että se on vain se soliseva puro. Useimmiten asia jää siihen. Mutta joskus, väsyneenä tai päivän jo painaessa päälle, mieleen ehtii käydä ajatus: vaiko sittenkin…? Havainto ei synny pelkästä äänestä (Kuva luotu tekoälyllä / ChatGPT) Istut puron vieressä pi...

Lähden retkelle yksin lähes aina. Se kuulostaa usein yksinäiseltä, mutta metsässä se ei tunnu siltä. Päinvastoin. Kun sanon lähteväni yksin vaellukselle, joku saattaa kysyä, eikö se ole yksinäistä tai eikö pelota. En ole koskaan osannut vastata nopeasti. Kysymys tuntuu olettavan, että metsä tekisi yksinäiseksi ja että yksin oleminen tarkoittaisi, että jotakin puuttuu. Minulle se ei ole sellaista. Yksin retkellä oleminen tarkoittaa ennen kaikkea sitä, ettei tarvitse olla mitään. Ei seuraa, ei keskustelua, ei kompromisseja. Ei tarvetta perustella pysähdyksiä tai selittää, miksi juuri tähän kohtaan tekee mieli istua. Metsässä yksin oleminen ei ole sama asia kuin yksin jääminen. Metsässä olet pieni, mutta kaiken keskipisteenä, kaiken ympäröimänä. Kaikkien mahdollisuuksien ympäröimänä, juuri sinä hetkenä. Manto-ojan tuvalla hiljaisuus ei tunnu tyhjältä. Yksinäisyys onkin minulle oikeastaan tutumpi tunne ihmisten keskeltä. Siitä hetkestä, kun on paikalla mutta ei varsinaisesti läsnä; joko it...

Retkeilyssä puhutaan paljon varusteista, kengistä, keittimistä ja kartoista. Sen sijaan yllättävän vähän puhutaan siitä, mitä tapahtuu reiteille ennen ja jälkeen vaelluksen. Silti periaate on täsmälleen sama kuin valokuvien, asiakirjojen tai minkä tahansa muun datan kanssa: jos et hallitse kokonaisuutta, se alkaa joko hallita sinua, tai vähintään et ole tiedon päällä. Hallittu paikkatieto tekee työkalusta kokonaisuuden. (Kuva luotu tekoälyllä / ChatGPT) Kun vaelluksia kertyy vuosien mittaan useita, reittipätkiä kymmeniä ja GPX-tiedostoja enemmän kuin jaksaa laskea, käy nopeasti ilmi, että “laitoin sen johonkin kansioon” ei ole toimiva strategia. Reitti on henkilökohtaista dataa - halusit tai et Jokainen tallennettu jälki, suunniteltu reitti tai kartalle piirretty idea on henkilökohtaista paikkatietoa. Se sisältää: sijaintitietoa, korkeustietoa, aikatietoa, joskus myös muistoja, muistiinpanoja ja päätöksiä. Jos nämä jäävät hajalleen eri laitteisiin, pilvipalveluihin ja muistikortteihin,...

Jossain vaiheessa jokainen retkeilijä ja vaeltaja joutuu päättämään, mitä pidetään mukana siksi että on pakko , ja mitä pidetään mukana siksi että on mukavaa . Mausteet kuuluvat jälkimmäiseen kategoriaan. Ne eivät ole välttämättömiä, mutta ilman niitä jokin jää helposti vajaaksi. Sellainen, joka tekee aina itse retkiruokansa, voisi kiteyttää asian ehkä seuraavasti: Resepti on kuningas kuivaus on tekninen vaihe pussitus on käännös maastossa tapahtuu viimeinen päätös. Runollisesti näin. Maustesettini. Grillausmauste vielä keskellä. Kuivattua ruokaa ei voi maistaa kuivana. Se ei kerro totuutta, koska se on vielä väärässä muodossa. Jotta sitä voisi arvioida, se pitäisi ennallistaa - ja jos sen tekisi järjestelmällisesti, jokaisesta annoksesta pitäisi käytännössä tehdä toinen annos maistamista varten. Siinä kohtaa harrastus muuttuisi nopeasti työksi, ja työ vielä vähän typeräksi; tässä iässä on kiinnitettävä huomiota liikkumisen lisäksi myös syömiseen. Niinpä kotona toimin näillä periaattei...

Miten selviän luonnossa? Retkeilijän henkiinjäämisopas on tämänkertainen aihe - kirja, joka tuntuu olevan taas ajankohtaisempi kuin ennen. Miten selviän luonnossa? Retkeilijän henkiinjäämisopas Teos on vuodelta 1983, ja olen itse kasannut ensimmäisen selviytymispakkaukseni sen ohjeiden mukaan. Kyseessä on yksi niistä ensimmäisistä kirjoista, Kemppisen ja Aulion teosten ohella, joista omat perusoppini retkeilyyn ja vaelluksille ovat pitkälti peräisin. Kirjan ilmestymisen aikaan Suomessa elettiin aikaa, jolloin   nousukausi oli vasta alkamassa: ihmisillä alkoi olla varaa vapaa-aikaan, varusteisiin ja matkustamiseen, mutta mitään yltäkylläisyyttä ei vielä tunnettu. Retkeily ei ollut nykyisen kaltainen trendi, vaan taitoa ja itsenäisyyttä vaativa tapa liikkua luonnossa. 1980-luvun alku oli myös kansallispuistojen ja luonnonsuojelun laajenemisen aikaa. Suojelualueverkosto kasvoi, ja ajatus luonnossa liikkumisesta jokamiehenoikeuksien (nykyisin jokaisenoikeuksien) turvin vahvistui. Retk...

Hernekeitto. Se arkinen, torstainen, kouluruokamuistoihin liimautunut klassikko, joka jakaa mielipiteitä ehkä enemmän kuin yksikään muu suomalainen ruoka. Ja silti - tai juuri siksi - se on yksi niistä ruuista, joihin palaa aina uudelleen. Usein palvikinkku tuo hernekeittoon savuaromin. Pidän siitä savuaromista. Siispä kehitin hernekeiton, joka on täysin vegaaninen, täyteläinen, mutta kuitenkin savuisen syvä. Suoraan sanottuna se on niin hyvä, että se meni omalla listallani kaikkien syömieni hernekeittojen kärkeen, vaikka itse sanonkin. Ja kyllä - sitä syötiin seuraavana päivänä myös termoksesta ulkona. Hernekeittoa ruokatermoksessa Lyhyt sukellus hernekeiton historiaan Hernekeitto ei ole mikään trendiruoka, vaan selviytyjä. Trendiksi se nousee joka talvi laskiaisen aikaan. Selviytyjä se on, koska kuivatut herneet säilyvät pitkään, ovat ravitsevia ja helppoja kuljettaa, siksi hernekeittoa on syöty vuosisatojen ajan niin armeijoissa, laivoilla kuin torppien pöydissäkin. Suomessa torstai...

Vuosi 2025 on taputeltu. Pannukahvia keiteltiin nuotiolla, keittimellä ja joskus ihan vain mielessä, kun ulos ei päässyt, mutta sinne teki mieli. Vuosi oli yksi vuosi tässä elon tiellä. Hyvä ja kasvattava, mutta ei erityisesti erikoinen - joskus sellaisiakin tarvitaan. Korvatunturi siintää kaukana Blogia olen pitänyt nykyisellään vajaan kaksi vuotta. Sisältö on alkanut löytää omaa muotoaan, ja blogin tekninen puoli on muistuttanut siitä, että maailma ympärillä muuttuu, vaikka kuulluksi tulemisen tarve pysyykin. Kirjoittaessa on samalla hahmottunut, mitkä aiheet tuntuvat kiinnostavan: reitit, varusteet ja ne perinteiset - usein vähän sovelletut - retkiruoat. Jakamissani reittikuvauksissa olen jakanut kartalle piirretyn reitin. Koska käytän paljon aikaa reittien suunnitteluun ja koen suunnittelun olevan osa kokonaisuuden kokemusta, olen pyrkinyt jakamaan reittikuvaukset kertomuksineen ja karttoineen melko suuripiirteisesti. Minulle oivaltaminen ja oppiminen retken aikana on osa kokon...