Siirtymä kirjallisesta eräkokemuksesta audiovisuaaliseen

Sinivuokko, huhtikuu

Aamulla metsässä on hiljaisuus, joka ei synny äänettömyydestä. Äänet vain asettuvat paikoilleen Saman huomaa joskus tekstissä. Ja nykyään yhä useammin myös videossa.

Suomalaisessa eräperinteessä kokemus on kulkenut pitkään kirjoitetun sanan kautta. Samuli Paulaharju tallensi havaintoja, A. E. Järvinen teki luonnosta kertomuksen, ja myöhemmin Kemppinen toi tunnetuksi, popularisoi. Jouni Laaksonen jatkoi ja kirjoitti varusteista. Kirjoitti reittejä auki niin, että niihin saattoi lähteä mukaan jo ennen kuin kengät kastuivat. Teksti oli kartta, mutta myös tulkinta.

Nyt kartta on saanut uuden muodon.

Videolla metsä ei enää ole vain kuvattu, vaan koettu. Ei tarvitse kuvitella, miltä tunturi näyttää, kun sumu nousee - sen näkee. Ei tarvitse lukea, kuinka kahvi höyryää aamussa; sen  näkee ja kuulee. Kokemus ei kulje enää kirjoittajan kautta, vaan suoraan katsojalle. Tai ainakin siltä se tuntuu.

Silti jotain pysyy. Se on tuttua.

Retkeily ei ole Suomessa mikä tahansa harrastus. Se ei ole pelkkä vapaa-ajan valinta, vaan osa tapaa ymmärtää ympäristöä. Metsä ei ole vain paikka, vaan suhde. Ja siksi myös sen kuvaaminen. Oli se sitten kirjoittamalla, valokuvaamalla tai videokuvaamalla tehty, se saa erityisen painon. Se ei ole vain sisältöä, vaan jatkumoa. Sieltä luonnosta me olemme tulleet, ja sinne me haluamme.

Tässä jatkumossa nousee aina ajoittain esiin nimiä. Toiset jäävät kirjallisuuden sivuille, toiset karttoihin, toiset ehkä videoihin. Mutta onko kyse merkittävistä henkilöistä vai jostain muusta?

Ehkä kysymys on väärä.

Yksi kirjoittaa kirjan, toinen kuvaa videon, kolmas lukee tai katsoo, ja lähtee itse liikkeelle. Vaikutus ei näy heti, eikä sitä voi mitata pelkästään painoksina tai katselukertoina. Se näkyy siinä, että joku muistaa, miltä aamun valo näytti toisessa kertomuksessa, ja pysähtyy hetkeksi omassa metsässään.

Kuinka paljon yksi ihminen voi jättää jälkeä muihin?

Luultavasti enemmän kuin osaamme ajatella, mutta vähemmän kuin kuvittelemme. Jälki ei ole suora. Se ei ole polku, jonka joku toinen on tehnyt valmiiksi. Se on enemmänkin suunta, pieni siirtymä - ajatus siitä, että metsään voi mennä, ja että siellä voi olla hetken.

Kirjallinen eräkokemus ei ole kadonnut. Se on saanut rinnalleen muita tapoja. Teksti pysähtyy, video ja ääni liikkuu. Kaikki yrittävät samaa: tavoittaa hetken, joka ei oikeastaan ole siirrettävissä.

Ehkä siksi ne toimivat.

Ja ehkä siksi metsässä on yhä hiljaista. Juuri nyt.