Patvinsuo – kävin siellä, missä metsä rakensi Suomen

Kävin Patvinsuon kansallispuistossa. Parin yön isä-poika-retkellä käytiin, kun saatiin yhteistä aikaa järjestymään. Olen käynyt Patvinsuon kansallispuistossa kerran, viime kesänä. Patvinsuolla on vaikea kiirehtiä. Pitkospuut kulkevat soiden halki, mäntymetsät jatkuvat horisonttiin ja Suomunjärven rannalla tuntuu siltä kuin aika olisi hidastunut. Kansallispuisto huokuu perinnettä, mutta ehkä vielä enemmän se kertoo siitä, mistä suomalainen hyvinvointi on kasvanut.

Moni suomalainen mieltää talousmetsän avohakkuuksi tai taimikoksi. Todellisuudessa suurin osa talousmetsästä näyttää juuri tältä.

Suomalaisen metsän historia ei ole kertomus luonnosta vastaan ihminen. Se on kertomus siitä, miten sama metsä on eri aikoina elättänyt ihmistä eri tavoin.

Kun kuljen Suomun vartta, mietin, mikä oikeastaan on suomalaisen metsän tehtävä. Olla koskematon? Tuottaa puuta? Sitoa hiiltä? Tarjota elämyksiä? Vai kenties kaikkea tätä yhtä aikaa? Juuri siksi metsäkeskustelu on niin vaikeaa – ja niin tärkeää.

Muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitsee Uimaharju. On lähes paradoksaalista, että yksi Suomen tunnetuimmista suoalueista sijaitsee aivan metsäteollisuuden ytimessä. Patvinsuo ja Uimaharju eivät kuitenkaan ole toistensa vastakohtia. Ne ovat osa samaa historiaa. Jo yli sadan vuoden ajan siellä on jalostettu puuta sahatavaraksi, selluksi ja paperiksi. Samat metsät, joiden reunalla tänään retkeilemme, ovat olleet osa sitä kehitystä, joka nosti Suomen köyhästä maatalousmaasta yhdeksi maailman vauraimmista hyvinvointivaltioista.

Metsä ei ollut suomalaiselle vain maisema. Se oli toimeentulo. Ensin siitä saatiin hirret, polttopuut, terva ja kaskimaa. Myöhemmin tukit lähtivät uittoreittejä pitkin sahoille ja tehtaille. Metsäteollisuus rakensi teitä, rautateitä, kokonaisia tehdasyhdyskuntia ja loi vientituloja, joiden varaan rakennettiin koulut, terveydenhuolto ja lopulta hyvinvointivaltio.

Patvinsuolla tämä historia näkyy yllättävän konkreettisesti.

Moni odottaa kansallispuistossa kulkevansa pelkästään aarniometsissä. Todellisuudessa suuri osa Patvinsuon metsistä on entisiä talousmetsiä. Osa niistä on hakattu ennen kansallispuiston perustamista vuonna 1982. Tänään ne ovat jo 40–60-vuotiaita varttuneita metsiä, jotka näyttävät ensisilmäyksellä luonnonmetsiltä.

Juuri siinä on Patvinsuon opetus.

Metsä ei ole joko luonnontilainen tai hakkuuaukko. Valtaosan elämästään talousmetsä näyttää aivan tavalliselta metsältä. Joku metsänhoitaja voisi sanoa, että ensiharvennus olisi pitänyt tehdä aikaisemmin. Retkeilijälle se on vain kaunis mäntymetsä.

Tukkeja kuoritaan kuorimakoneella Uimaharjun saha-alueella.
Kuva: Lusto - Suomen Metsämuseo

Samalla Patvinsuo muistuttaa ajasta ennen metsäteollisuuden nousua.

Suomunjärven historia muistuttaa siitä, ettei järvi ollut ennen vain maisema. Se oli ruokakomero. Järven kuuluisa muikku keräsi aikanaan kyläläiset yhteisiin nuotanvetoihin, eikä kala ollut harrastus vaan ravintoa.

Riittää, että kulkee hetken pitkospuilla ja katsoo ympärilleen.

Harvassa paikassa nämä historian kerrostumat ovat yhtä helposti nähtävissä kuin täällä. Patvinsuo tuntuu pieneltä läpileikkaukselta suomalaisesta metsän historiasta. Samassa maisemassa voi nähdä erätalouden, kaskiviljelyn, metsätalouden ja luonnonsuojelun kerrostumat. Metsä on ollut riistaa, kalaa, kaskimaata, tukkia ja nykyään myös paikka, jonne tullaan hakemaan hiljaisuutta.

Silti tästä ei pidä tehdä liian yksinkertaista tarinaa.

Ilman metsäteollisuutta Suomi näyttäisi hyvin erilaiselta. Samalla ilman luonnonsuojelua moni sellainen metsä, jonka vuoksi nykyään lähdemme Patvinsuolle, olisi voinut kadota.

Uimaharjun sahan Otso -kehäsaha.
Kuva: Lusto - Suomen Metsämuseo

Juuri siksi metsäkeskustelu on niin vaikeaa. Metsän pitäisi samaan aikaan tuottaa puuta, sitoa hiiltä, ylläpitää monimuotoisuutta ja tarjota ihmisille paikka hengittää. Kaikkia tavoitteita ei voi koskaan maksimoida yhtä aikaa.

Patvinsuolla tätä ei tarvitse ratkaista.

Rupikonna Patvinsuon kansallispuistossa.

Riittää, että kulkee hetken pitkospuilla, pysähtyy Kuikkaniemen kalasaunan kohdalle ja katsoo ympärilleen. Silloin huomaa, ettei suomalaisen metsän historia ole kertomus luonnosta vastaan ihminen. Se on kertomus siitä, miten sama metsä on vuosisatojen ajan elättänyt ihmistä: ensin kalana, riistana ja tervana, myöhemmin tukkina, selluna ja paperina, ja nykyään yhä enemmän myös hiljaisuutena.